Viime päivinä iltapäivälehdet ovat tarjonneet karmeaa luettavaa vanhustenhoidon tilasta. Otsikot pyörätuoliin sidotusta, ja siihen kuristuneesta hoivakodin asukkaasta järkyttävät jokaista ihmistä, jonka läheinen on viety hoivakotiin siinä uskossa, että huoli omaisen päivittäisen huolenpidon järjestämisestä helpottuu viimeinkin. Ei tarvitse pelätä tulevaa soittoa naapurilta tai sairaalasta, ei tarvitse miettiä missä omainen on iltaisin. Hoivayritysten mainokset suorastaan syleilevät maailmaa, hehkuttavat ikäihmisen arvostusta, oikeuksia ja kodinomaisen asumisen etuja.
Näihin mainoslauseisiin on helppoa uskoa ja tarttua, jos omaisen hoito on vienyt yhä enemmän aikaa ja voimavaroja. Viimeinkin omainen on saatu tekemään muistitestit ja käymään läpi koko aikaaviepä proseduuri, saadakseen edes kotihoitoa, sitten tarpeelliset käynnit ja viimein kunnon jo romahdettua hänet on viimeinkin hyväksytty hoivakotiin. Hän on nimen omaan päässyt hoivakotiin, ei joutunut.
Jo omaisen siirtäminen hoivakotiin on raskas päätös. Moni elää edelleen narratiivissa, jossa ikääntynyt on herttainen mummo tai vaari, joka istuu keinutuolissa odottamassa apua. Suostuu ottamaan kaiken avun vastaan, ja kiittää vielä kauniisti. Elämä on yhtä auvoa ja leppoisaa television katselua, välillä lauletaan yhdessä. Jonkun kohdalla se voi ollakin näin, mutta leppoisasti laulelevat vanhukset eivät tänä päivänä apua saa. Usein tilanteeseen on ajauduttu niin psyykkisen kuin fyysisenkin voinnin romahtamisen, useiden sairaalakäyntien ja loputtoman avunhakemisen tuloksena. Sairaalasta on lähetetty aina vain taksilla kotiin, vaikkei asiakas tuntisi enää omaa kotiaan. Oma läheinen on muuttunut vieraaksi, käyttäytyy arvaamattomasti ja on vaarassa polttaa kotinsa, tai eksyä talvella pakkaseen.
Iäkkään palvelutarpeen selvittäminen
Laki ikääntyneen väestön toimintakyvyn tukemisesta, sekä iäkkäiden sosiaali – ja terveyspalveluista 980/2012 pykälän 15 § mukaisesti hyvinvointialueen tulee selvittää palveluntarve, kun iäkäs on omasta tahdostaan hakeutunut palveluiden piiriin. Muistisairaus aiheuttaa kuitenkin usein sairaudentunnottomuutta, jossa henkilö kokee itse olevansa terve, ja pitää muita ehkä hulluna – tai jopa vainoharhaisesti ajattelee hoitohenkilökunnan haluavan saattaa hänet vankilaan.
Laki edellyttää, että muistisairas itse on kyennyt tekemään hyvinvointialueelle sosiaalipalveluja koskevan hakemuksen, ja arvioi yhdessä sosiaalityöntekijän kanssa palveluntarvettaan. Muistisairauden yhteydessä kyky arvioida omia kykyjä ja tarpeita reaalisesti on kadonnut, ja muistisairas elää pitkälti muistoissaan. Pitää itseään vielä työkykyisenä ja kompetenttina esimerkiksi ajamaan autoa.
Lain 18§ mukaan hyvinvointialueen on tehtävä päätös iäkkään henkilön kiireellisesti tarvitsemien sosiaalipalveluiden myöntämisestä kirjallisen tai suullisen hakemuksen johdosta, ja järjestettävä myönnetyt palvelut niin, ettei henkilön oikeus välttämättömään huolenpitoon vaarannu. Tämän pykälän pitäisi periaatteessa varmistaa se, että myös mahdollisesti hoitokielteinen vanhus saa tarvitsemansa palvelut pyydettäessä. Tälläkin hetkellä totuus on se, että hyvinvointialue vaatii usein 4 kotihoitokerran täyttymisen, ja henkilön suostumusta esim. muistitestin tekemiseen. Moni ei suostu tähän, ja jää pyörimään byrokratian rattaisiin odotellen sitä päivää, jolloin ymmärtää tarvitsevansa tuettua asumista ja sen saamiseksi vaadittavia toimenpiteitä. Ja sitä päivää saa odotella.
Hoidon laatu
Lain 4. luvun ja 19§ mukaan iäkkäälle henkilölle tarjottavien palveluiden tulee olla laadukkaita, ja niiden on tarjottava hyvä hoito ja huolenpito. 20§ mukaan toimintayksikössä on oltava riittävästi henkilöstöä, ja koulutuksen ja tehtäväarkenteen täytyy vastata iäkkäiden määrää ja palveluntarvetta. Nykyisen lain mukaan ympärivuorokautisen hoidon yksikössä on oltava vähintään 0,6 työntekijää asiakasta kohti. Välillistä työtä ei huomioida henkilöstömitoituksessa, mikä ilmeisesti tarkoittaa kaikkea mahdollista työtä pyykkihuollosta ruuanlaittoon ja pihahommiin.
”Laadukkuus, hyvä hoito ja huolenpito” ovat maailmaa syleileviä määritelmiä, jotka pitäisi ehdottomasti konkretisoida. Vanha totuus kuuluu, ettei abstrakteja arvoja voi johtaa, ja laadun tulisi olla jollakin tavalla mitattavissa. Hyvä hoito on maailman abstraktein termi, joka voi tarkoittaa henkilöstä riippuen ihan mitä tahansa. Toiselle se voi tarkoittaa kattoa pään päällä ja lämmintä ruokaa, toiselle läsnäoloa ja kuulluksi tulemista. Itsemääräämisoikeuden toteutumista, mahdollisuutta tehdä niitä asioita joista on saanut ennenkin nautintoa. Mahdollisuutta ulkoiluun, läheisten tapaamisen tai vähintään yhteydenpitoon. Mahdollisuutta tulla kuulluksi, ja toiveiden toteutumista. Muistisairauden yhteydessä puhekyky ja kognitiivinen ajattelu kärsii, joten omaisen tulee olla läheisensä äänitorvi. Kertoa mistä läheinen on pitänyt, millainen hän on, ja millainen hoito hänelle sopisi parhaiten.
Laki sosiaalihuollon asiakkaan asemasta ja oikeuksista 812/2000, ja sen 4§ mukaan asiakkaalla on oikeus saada sosiaalihuollon toteuttajalta laadultaan hyvää sosiaalihuoltoa ja kohtelua ilman syrjintää. Asiakasta on kohdeltava niin, ettei hänen ihmisarvoaan loukata, ja että hänen vakaumustaan ja yksityisyyttään kunnoitetaan. Lisäksi sosiaalihuoltoa toteutettaessa on otettava huomioon asiakkaan toiveet, mielipide, etu ja yksilölliset tarpeet.
Viimeaikaiset tapaukset, joissa vanhus on kuristunut yksin jätettynä pyörätuolin vöihin, tai tukehtunut hänen päälleen kiivenneen toisen asukkaan alle, eivät todellakaan tue käsitystä, että tämä lainkohta toteutuisi nykyisessä vanhustenhoidossa. Monet omaisistakaan eivät sitä tunne, eivätkä osaa vaatia sen toteutumista. 2 luvun 8§ mukaan asiakkaan on annettava osallistua ja vaikuttaa palveluidensa suunnitteluun ja toteutumiseen.
Nykyiset lait on laadittu vastaamaan sellaisen vanhuksen tarpeita, joka ei itseasiassa vielä ole muiden avun varassa. Lainsäätäjä on unohtanut, että apua tarvitaan usein kipeimmin vasta silloin, kun omainen ei sen tarvetta enää tajua, ja jonkun muun täytyy ottaa vastuu aikuisen ihmisen elämästä. Ei voida aina vain vedota itsemäärämisoikeuteen, kun se toteutuminen alkaa kääntyä iäkästä itseään vastaan. Itsemääräämisoikeuteen vedoten vanhus voi palelluttaa itsensä pakkaseen, lähteä harhailemaan kodistaan kauaskin tai kieltäytyä ottamasta mitään määrättyjä lääkkeitä. Itsemääräämisoikeuteen vedoten kotihoito voi lakata käymästä hankalaksi koetun vanhuksen luona, vaikka kyseessä olisi pikemminkin heitteillejättö. Pitäisi olla laki, joka mahdollistaa omaisten ja terveydenhuollon tehokkaan ja välittömän puuttumisen silloin, kun se on iäkkään turvallisuuden ja terveyden kannalta välttämätöntä. On tilanteita, joissa ei voida jäädä odottamaan, että “muistisairaan mieli muuttuu” ja “hän tajuaa itsekin olevansa avuntarpeessa”.
Rajoitustoimet
Ihmisoikeuskeskuksen mukaan tällä hetkellä ei ole voimassa olevaa lainsäädäntöä, joka määrittelisi itsemääräämisoikeuden rajoittamiseen liittyvistä oikeuksista ja velvollisuuksista iäkkäiden asumispalveluissa. Tällä hetkellä rajoitustoimista on säädetty vain mielenterveyslaissa, päihdehuoltolaissa, kehitysvammaisten huoltoa koskevassa laissa, sekä tartuntatautilaissa.
(https://www.ihmisoikeuskeskus.fi/vanhusten-oikeudet/ikaantyneiden-itsemaaraamisoikeus/)
Niin kauan, kuin rajoituksiin liittyvää, tarpeeksi kattavaa lainsäädäntöä ei ole olemassa, ei ole mitään lakia mihin omainen voisi vedota suojatakseen omaistaan laitosväkivallalta. Tämä on vakava puute, ja jättää liikaa liikkumavaraa hoitohenkilökunnan henkilökohtaisille tulkinnoille. Kiireessä sitomisesta tulee yleisesti hyväksytty toimintatapa, mihin esihenkilö voisi puuttua tiukasti ottamalla henkilön puhutteluun ja antamalla työnohjausta. Se ei voi missään tapauksessa olla keino korvata henkilöstömitoituksen puutteita.
Tämä on ongelmallista myös sen vuoksi, että Laki sosiaalihuollon ammattihenkilöstä 817/2015 25§ mukaan sosiaalihuollon ammattihenkilö, joka on syyllistynyt työssään virheelliseen toimintaan tai laiminlyöntiin, LVV voisi antaa hänelle kirjallisen varoituksen. Mikäli laissa ei ole kyllin selvästi tuotu esille rajoittamista virheellisenä toimintana, tulkinnat ja ratkaisut jäävät roikkumaan ilmaan, eikä tekijää saada vastuuseen teostaan. Kaikista ikävin tunne syntyy siitä, ettei omaisella ole itseasiassa mitään tietoa siitä, mitä hoivakodin seinien sisällä päivisin tapahtuu.
Kuristumistapauksen kohdalla uutisoitiin jopa, ettei hoivakodista oltu alkujaan suostuttu kommentoimaan koko asiaa, ja lopulta oli tarjottu asiakkaalle kakkukahvit. Kakkukahvit on siinä tilanteessa viimeinen asia, mitä omainen haluaa. Omainen haluaa rehellisen selvityksen tapahtuneesta. Kuka osallistui siihen, mikä oli tapahtumien kulku ja mikä on lopullinen kuolemansyy. Peittelyllä ja kevyillä elämänfilosofioilla “että kaikkihan me joskus kuollaan ja sehän oli vanha ihminen” – ei tapahtunutta ohiteta. Omaisella on myös laillinen oikeus vaatia ruumiinavausta, mikäli kuolema on tapahtunut epäselvissä olosuhteissa, sitä voi ja tulee käyttää jo oikeusturvan takia. Mitä kauemmin nämä tapaukset ohitetaan, tietäen että kukaan ei joudu todellisuudessa vastuuseen, sitä turvattomampaa hoivakodin asukkaan arki on myös tulevaisuudessa.
Lopuksi
On muistettava, että työntekijän vastuuta ei voida ulkoistaa vain toteamalla, ettei henkilökuntaa ole. Jo työsopimuslain nojalla työntekijä on vastuussa siitä, että suorittaa omat työtehtävänsä työnantajan ohjeita ja lakeja noudattaen. Sosiaalihuollon työntekijää koskevat monet lait ja asetukset, kuten myös eettiset ohjeet, mitkä asettavat reunaehdot käytettävissä oleville ratkaisuille. Se, että vöillä tuoliin sitomista ei ole suoranaisesti lailla kielletty, ei tee siitä sallittua. Näiden tapausten kuuluukin tulla ilmi, ja ne tulee tutkia huolellisesti. Tekijälle tulee asettaa seuraamus, sillä vanhus ei ole vain kuka tahansa asiakas. He ovat meidän isiämme ja äitejämme, vähintäänkin jonkun läheisiä ja ystäviä. He ovat rakentaneet tämän maan sotien jälkeen, monet ovat vielä aloittaneet aivan nollasta saatuaan pienen pläntin maata sodan jälkeen. Ei ole samantekevää, millaista kohtelua he saavat elämänsä viimeisinä vuosina.